uusi matka Alpeille 2013

Kirjoittanut Ilari.

Mukavaa kun jälleen on ’piiri pieni’ kokoontunut samalle leirinuotiolle. "Kun makuun pääsee niin ei osaa enää lopettaa". Edellisestä reissusta oli kulunut vain reilu vuosi niin johan poijaat laittoivat uuden matkasuunnitelman pystyyn.  

Matkan H-hetket tulisivat kulminoitumaan Mont Blancin ja Matterhormin huipuilla. Blancilla olen jo muutaman kerran käynyt, mutta ’kertaus on opintojen äiti’. Myös jokainen päivä vuoristossa on erilainen. Tähän mennessä olen saanut nousta huipulle aina hyvän sään aikana. Nyt on uusi matka vaikka sama korkeus ja sama kerran koluttu reittikin.

Matterhorn on sen sijaan täysin uusi kohde. Itse asiassa koko kiipeilyinnostukseeni olen saanut juuri kyseisestä vuoresta. 1990 tapasin Seinäjoella maineikkaan ja legendaarisen silloisen Seinäjoen keskussairaalan ortopedin Antti Latvalan, joka pohjalaiseen tapaan ’rehvasteli’ saavutuksillaan – oli kiivennyt Matterhornille, mutta en muista pääsikö huipulle. Kuitenkin Antti näytti hienoja kuvia vuoresta ja silloin ajattelin että jos Anttikin niin kyllä sitten minäkin… Silloin en vain tajunnut että Antti oli ikäisekseen pirun kovakuntoinen ja melkoisella pohjalaisella sisulla varustettu mies jolloin miestä ja aitaa kaatuu jos tielle osuu. Nyt mennään hämäläisellä peräänantamattomalla voimalla ja toivon että ainakin samaan päästään – huipulle?

Täytyy myöntää, että tässä tapauksessa pelkällä syntyperällä ei perille päästä, joten harjoittelu pitää aloittaa viimeistään nyt - on aloitettu!

Vietin perheeni kanssa ansaitun 2 viikon joululoman Yllästunturin juurella. Päivittäin joko hiihdettiin tai lasketeltiin, joskus molempia. 1. viikon pakkanen hiukan jarruttelin hiihtämistä, mutta 2. lomaviikolla sitten päästiin kunnolla asiaan. Nyt talven lumia täytyy käyttää hyväksi ja hiihdellä niin pitkään kunnes sora rohisee suksien alla.

Keskipaivan aurinko IMG 7081Lotta Ilari Samu Yllas

Maaliskuun alussa käydään laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssilla päivittämässä tietoja ja taitoja. Kurssiohjelmaa selaillessani huomasin että kurssin 2. osio kiipeillään Etelä-Amerikassa – Perussa. Vuodesta 1995 (?) kurssi on taputeltu suoritetuksi Ruotsin lapissa Kebnekaisen rinteillä, mutta 1½ vuotta sitten tapahtunut 2 henkeä vaatinut valitettava tapaturma laittoivat ruotsalaisviranomaiset stopin sille – vaativat nykyään kaupallisen toiminnan vetäjiltä jonkin kansainvälisesti standardoidun  vuoristo-opaskoulutuksen. Tietenkään tämänkaltaisia tapaturmia ei saisi koskaan sattua, mutta tällaisissa harrastukissa on AINA omat riskinsä. Kaikki sen myös tiedostavat. Olen myös sitä mieltä, että 15 vuoden kokemusta (jota on tietääkseni myös systemaattisesti kerätty killan kiipeilyretkillä Denalilta, Huaskaralta sekä Himalajalta mm. Mont Everestiltä) ei millään UIAGM:n (Union Internatsionale des Associations de Guide de Montagne) 4 vuoden vuoristo-opaskoulutuksella saada. Varmasti se ei ole myöskään haitaksi. Jokaisella epämiellyttävällä asialla on myös parempi puolensa. Ensinnäkin, tapaturmasta on varmasti opittu vaikka tämän kaltaista ’harrastusta’ ei kukaan – edes vuoristo-opaskoulutuksen käyneet ja sitä opettavat gurut saa koskaan täysin vaarattomaksi. Toiseksi, kurssilaiset pääsevät nyt kertaheitolla oikeisiin vuoristo-olosuhteisiin jossa metrimäärät laittavat fysiikan ja psyykeen aivan toisenlaiseen testiin kuin mitä se on ollut Kebnekaisella.

Lääkärintarkastus tuotti positiivisen mielen. Sydän ja veriarvot olivat kunnossa. Sitten omat tarkastukset (peilistä ja vaa’asta) => elopaino pitää saada laskemaan, tänään vaaka näytti joulun kinkun, suklaiden ja muutaman bischofshofenin jälkeen ruhtinaalliset 93 kg! Jösses – kohta alan huutamaan. Kesäkuun alkuun mennessä ollaan 87 kg:ssa – tämän lupasin jo vaimolle.

Olen iloinen että olemme taas matkassa. Mukaan pääsi myös 4 uutta kandidaattia. Toivottavasti pääsemme pikaisesti lukemaan heidän mietteitä edessä olevasta kiipeilyreissusta päiväkirjasivuilta.

Kesäreissu Itävallan Bad Gasteinissa 26.5.-2.6.20

Kirjoittanut Ilari.

Lähdimme vaimoni kanssa ansaitulle viikon lomareissulle Itävallan Alpeille. Kohteeksi oli vailittu Bad Gastein mikä on enemmän tunnettu talviurheilukeskuksena.

linna

Lento Muncheniin ja sieltä linja-autolla monien laaksojen ja tunneleiden kautta Bad Gasteiniin ja hulppean ylelliseen Salzburger Hof -hotelliin. Hotellia voin todellakin suositella kaikille sillä palvelu oli yhtäaikaan ylellistä ja näkymätöntä, nopeaa mutta kiireetöntä sekä käsittämättömän ystävällistä mutta ei lipevää. Puhumattakaan niistä kaikista herkuista joita aamupalalla ja päivällisellä sai nauttia.

Viikon ohjelmaan kuului vaellukset ympäröivillä Graukogel (2492) sekä Stubnerkogel-vuorilla (2254) sekä yhtenä päivänä retkeilimme Hohenwerfenin linnassa mikä on kuuluisa niin  sodanajalta -40-luvulla kuin elokuvasta ‘Kotkat Kuuntelevat’.

Linnassa nähtiin myös hieno petolintunäytös.

kotka

Vaeltaminen Bad Gasteinin ympäristössä oli antoisaa ja jos oikeat reitit valitsi niin myös hyvin ilmavaa. Vaikeusasteita löytyy kaikkien makuun ja monenlaisissa maastoissa. Korkeimmilla huipuilla kulkemiseen tarvitaan jo mukaan vuorikiipeilyvarustusta.

vuoria

Meidän päiväretkemme kestivät 8-9 tuntia ja sillä kerkesi hyvin kiertää jalkasin ½-vuorta. Vaellusreitit oli kohtuullisen hyvin merkitty ja ilman ‘Wander-, Rad- und MTB-karte’a ei olisi tullut mitään. Alussa katselin karttaa hiukan huvituksella turisteille tehtynä painoksena, mutta kun pääsimme vuoristoreiteille niin alkoi hymykin hyytyä. Siinä tuli samalla huomattua että reitit olivat merkattu hiukan samalla tavalla kuin talvella laskettelurinteetkin; sininen “leicht”, punainen “mittel” ja valkoinen “schwierig” mikä sitten tarkoitti vaikeaa, rankkaa tai hankalaa. Suomalainen 
mieshän ensin kokoaa ja käyttää ja sitten vasta lukee ohjekirjan …   Jokatapauksessa mieli lepäsi mahtavissa vuoriston maisemissa ja suurien niityjen kukkamerissä. Kiire ei ollut mihinkään – paitsi paikallisen ‘ohranjyvän’ kautta – tietenkin.

laakso

Suosittelen alppivaeltajille kohdetta 5.llä tähdellä, vaikka Alppien korkeimmat huiput eivät sieltä löydykkään. Vaikeusasteita löytyy joka makuun ja hommiin pääsee käsiksi heti koska aklimatisoitumisten kanssa ei tarvitse puljailla yhtään.

Lisää viidakkoa ja kotiinpaluu

Kirjoittanut Ilari.

Kun olimme ajelleet 3-4 tuntia kapealla ja pitkällä moottoroidulla veneellä pääsimme vihdoin perille – persus puuduksissa. Viimeiset 2 vrk:tta olivat menneet liiaksi istumisessa. Majapaikkamme oli alkeellinen,  mutta viihtyisä rakennuskompleksi jotka ’kelluivat’ tolppien päällä. Pahimpaan aikaan vesi ympäröi koko aluetta, mutta nyt vedenpinta oli 3 metriä matalammalla.

Kamat omaan nukkumasoppeen ja valmistautumaan yökävelyyn viidakossa. Tämä se olikin perhosten ja hyönteisten keräilijälle mielenkiintoista. Otsalamppujen loiste sai useammat yöperhoset hyörimään ympärillä ja joillekin se aiheutti ’paniikin’ omaista käyttäytymistä. Tosin – onhan se hiukan epämiellyttävää kun vaaksan mittaisella siipien kärkivälillä omaava kiitäjä tai tynnyrivartaloinen kehrääjä törmää kulkijaa suoraan suuhun tai otsaan =0) Tässä paikassa myös poikamaiset kujeilut pääsivät valtaan – kukaan ei halunnut lintu- eikä palmuhämähäkkiä olkapäälle, mutta sen sijaan sen tunteen toisten hartioille kylläkin…

Seuraavana aamuna lähdimme katsastamaan meloen viidakon lintuja ja niitähän sieltä löytyy ja mitä erikoisemman näköisiä. Mieleeni jäivät erityisesti ’merirosvo’ papukaijat jotka liikkuivat aina parina, olivat kirkkaan keltaisen ja vihreän värisiä ja pitivät melkoista meteliä. Myös Kuningaskalastaja oli erikoinen, sillä olin aina luullut sitä paljon pienemmäksi vai kätkikö viidakko jonkin oman hormoonihäiriöalalajin?

Iltapäivällä lähdimme tutkimaan viidakon lääkekasveja. Päällimmäiseksi jäi mieleen kasvi joka sisälsi puuduttavaa ainetta – Samu koekaniinina pureskeli sitä ja sai kielensä tunnottomaksi. Myös yhdestä puusta saimme ’lohikäärmeen verta’ millä tulehtuneet haavat saadaan nopeasti paranemaan. Samalla reissullamme törmäsimme useampaan kertaan lehtimuurahaisiin, jotka kuljettivat isoja puunlehden palasia kaaosmaisessa mutta jotenkin silti selkeän tuntuisessa muodostelmassa. Löysimme myös ns. jättiläismuurahaisia joiden nimi ei muistu mieleen, mutta olivat ainakin 3 cm pituisia.

Päivän päätteeksi menimme viidakkokylään tapaamaan paikallista väestöä. Asut eivät enää nykyään olleet perinteisiä (pelkkä naru vyötärön ympäri mihin miehet sitoivat ’vehkeensä’  kiinni) mutta eläminen kylläkin. Kylän nainen näytti kuinka ½-tunnissa saadaan mullan alta kaivetusta perunaa muistuttavasta juureksesta päivän leipä pöytään. Vaikuttava oppitunti – olisi melkein sama kun meikäläinen menisi viljapellolle sirpin kanssa hakemaan leipäviljan, puisin jyvät akanoista, jauhaisin jyvät myllyssä ja leipoisin siitä leivän minkä paistaisin avotulella – ja tarjoaisin marmeladin kera! Näin arkisella asialla saatiin kaupunkilaispojat haltioihin – vanhat taidot kunniaan!
Seuraavan päivänä lähdimme kaimaani-järvelle mikä oli kuivunut lähes täysin. Lähdimme hakemaan marakatteja ja löysimme myös niitä. Tauolla tapahtui pahalta näyttävä tilanne, kun ampiaiset hyökkäsivät Harryn kimppuun – niitä ei ollut 1 eikä 2 vaan Samun sanoja lainatakseni koko selkä oli aivan mattona niitä  täynnä – pahukset pääsivät pistämään liian moneen kohtaan mm. kaulaan ja kasvoihin. Onneksi mies oli rautaa, eikä pistokset aiheuttaneet mitään allergista reaktiota – anafylaktinen sokki se olisi tästä vielä puuttunut! Illalla lähdimme kalastamaan piraijoita ja kylläpä olivat rumia, mutta silti vaikuttavan näköisiä otuksia. Kun tutkimme niiden purukalustoa niin saivat kyllä jokaisen kunnioituksen  – kukaan ei enää uskaltanut pestä käsiäänkään vedessä, puhumattakaan olisi mennyt sinne uimaan! Meidän Lenin-niminen luonto-opas sanoi, että oikeasti piraijat syövät varsinaisesti hedelmiä, jotka putoavat puista veteen ja hampaat ovat sitä varten, että saavat hedelmien siemenetkin murskattua. Niin tai näin, kyllä niille tuore liha maistui joilla niitä kalastelimme.

Kun aurinko laskeutui metsien taa, niin eivätpä käyneet jäbät nukkumaan vaan suuntasivat joelle kaimaaneja tutkimaan. Kyllähän niitä sitten löytyi kaiken kokoisia metrisistä lähemmäksi viiteen metriin, joka melkein pönkesi veneeseemmekin kun laitoimme sen liian ahtaalle veneen ja rannan väliin.  Vaikuttavia otuksia nämäkin – olisivat saaneet vain olla hiukan rohkeampia, jolloin niitä olisi ollut helpompi tarkastella.

Kaikin puoli viidakko näyttäytyi minulle juuri sellaisena kuin odotin; paljon kovaa ja tauotonta ääntä, erilaisia värikkäitä perhosia ja muita hyönteisiä, värikkäitä lintuja ja esihistoriallisen näköisiä matelijoita ja kaloja. Pienenä pettymyksenä voisin pitää vain sitä, että eläimiä piti hakemalla hakea. TV:stä tulevat luontodokumentit antavat  valheellisen kuvan olohuoneisiimme. Joka sekunti aina jokin eläin kulkee tai makaa jossakin, mutta todellisuudessa niitä pätkiä on voitu kuvata monen päivän tai viikon ajan.

Palasimme takaisin sivistyksen pariin samaa reittiä, mutta vastavirtaan. Lago Agrion viidakkokaupungista lensimme suoraan Quitoon valmistautumaan kotiin lähtöön. Viimeisenä päivä loput rahat käytettiin tuliaisten ostoon ja lentokenttäveron maksuun. Kotiin oli jo kova ikävä.

Lento Euroopan mantereelle sujui niin kuin nyt se voi ylipäätään hiukan lentopelkoisella sujua, valvottuja tunteja ja paljon hikoilua kämmenissä. Helsinki-Vantaalle tulimme 24 tunnin matkustamisen jälkeen väsyneinä, mutta monin verroin enemmän maailmaa nähneenä ja uusilla hienoilla kokemuksilla maustettuina.

Tässä kohtaan – ei velvollisuuden tunteesta vaan suurella sydämellä iloiten kiitän sponsoreitamme ja matkaa avustaneita tahoja. Ensinäkin, kaikki sponsoreiden tarjoamat välineet ja varusteet toimivat 100% luotettavasti ja olivat juuri niin tehokkaita, kestäviä, lämpöisiä tai toimivia kuin tuotteistaan lupaavat. Henkilökohtaisesti kiitän suuresti myös lääkäri Jaana Hautaniemeä ja terveydenhoitaja Suvi Sergejeffiä, jotka omalla ajallaan ja  panoksellaan mahdollistivat meille turvallisen matkan. Myös suuret kiitokset lääkäri Heikki Kariselle, joka konsultaatiollaan antoi minulle toivoa ja mahdollisuuksia – ennen vanhaan keuhkoödeeman jälkeen loppuivat yleensä kiipeilyt siihen paikkaan.  Sorget Pekalle jolle en saanut tuotua sitä summit-kuvaa, niin mielellään kun olisin sen tuonutkin ja viimeisenä mutta ei vähäisempänä – kiitos perheelleni kun jaksoitte katsella 1.5 vuoden ajan matkavalmistelutouhuamistani.

Tulemme keräämään näille sivuille kaikkea materiaalia mikä edesauttoi – tai olisi edesauttanut ja helpottanut matkaamme vuorilla ja viidakossa. Näin ei tarvitse muiden keksiä pyörää uudestaan Ecuadoriin mentäessä, vaan voivat ottaa vinkeistä vaarin.

Keskellä viidakon pimeyttä

Kirjoittanut Ilari.

Kirjoitan tätä nyt keskellä viidakon pimeyttä – jossakin Lago Agrion maisemissa.

Palattuamme Cayambesta muut jatkoivat matkaa Cotopaxille ja minä matkasin Quiton sijasta Bañosiin 1800 metriin. Seuraavat 6 vuorokautta tulivat näyttämään jatkuuko kiipeileminen. Hoitona pelkkää lepoa ilman suurempia rasituksia, kehon kuuntelua ja lääketieteen mukaan tuloa. Cayambessa aloitin Diamox-kuurin ja jatkoin sitä vielä muutaman päivän Bañosissa. Otin yhteyttä suomalaiseen vuoristosairauksien asiantuntijaan Heikki Kariseen. Koska tutkiminen on mahdotonta puhelimitse, niin hoito-ohjeiden noudattaminen tulivat täysin omalle vastuulleni.
2 vuorokautta yksin Banjosissa ilman tiimiä sai melkein katkoman ranteeni. Ainoana ilonpilkahduksena oli tutustuminen Austraalialais-Argentiinalaiseen pariskuntaan.

Kun kundit tulivat alkoi mukava lepohetki heillekin rankan Cotopaxin jälkeen. Ilokseni kuulin että Juho ja Samu olivat päässeet huipulle, HIENOA! Toisella köysistöllä oli tullut matkalla kaikennäköisiä ongelmia mutta pääsivät silti noin 5500 metriin ja tämäkin on takuulla hieno suoritus! Bañosin aika siis meni lepäillessä sekä yhtenä päivänä pääsimme hyppäämään pendulum-hypyn, mikä tapahtui kanjonin yli vievältä sillalta. Kun kävelimme aamulla sillalle niin adrenaliinit alkoivat jylläämään. Sillalle päästyämme tajusin, että täysin järjetöntä touhua. Valjaat päälle ja köysi niihin kiinni. Toinen pää oli sidottu sillankaiteeseen sillan alta toiselle puolelle jolloin hypystä tuli ’keinu’. Sitten vain istumaan kaiteelle ja jalat kaiteen ulkopuolella olevalle astinlaudalle. En tiedä oliko kanjonin pohjalle matkaa 50 vai 100 metriä mutta paljon oli. Sitten seisomaan sille pienelle laudalle – vaikka kaveri piti pohkeesta kiinni, niin oli tunne että tuuli puhaltaa nurin. GO-käskyllä  sitten pää edellä kovalla ponnahduksella tyhjyyteen – tämän jälkeen kylmä olut maistui mahtavalle. Olipa hauska kokemus!

17.10. auto pakattiin ja suunta kohti Chimborazoa. Oli hiukan jakomielinen olo. Toinen mieli sanoi, että nyt mennään ja toinen sanoi että ota iisisti. Kuitenkin mennään-mieli sai voiton, sillä nyt otetaan lääketiede avuksi. Ensimmäinen vrk kun nousemme 5000 metriin majalle niin mennään Diamoxilla ja sitten kun yöllä lähdetään huiputtamaan niin otetaan Viagraa! En todellakaan tiennyt, että nykylääketieteessä on jo tätäkin kokeiltu vuoristosairauksien hoidossa/ennaltaehkäisyssä. Sinänsä Viagran käyttö niissä korkeuksissa sen varsinaiseen tarkoituksen on turhaa, koska ei varmaan tule mieleen … Mieleeni vain tuli, että jos pannu on jäässä jo muutenkin noissa metreissä ja loputkin karkaa väärään ruumiinosaan niin osaako sitä enää lausua edes omaa nimeään, puhumattakaan tehdä mitään järkeviä ratkaisuja. Yöllä 22 maissa Viagra huiviin ja reppu selkään ja menoksi. Pikkuisen PÄÄnupissa kuumotti mutta ei muuta, keuhkot pelasivat moitteettomasti, ruokahalu vain oli poissa – johtuiko vain korkeudesta vai lääkkeistä vai pienestä jännityksestä – tai näistä kaikista. Matkaa lähdettyämme, emme meinanneet yön pimeydessä ensin löytää reittiä. Tämä johtui yksinomaan sitä, että lumitilanne Chimborazon vuorella oli huonoin miesmuistiin. Rinne oli noin 5700 metriin pelkää laavahiekkaa, soraa, pienistä kivenmurikoista suuriin siirtolohkareisiin ja pakkanen oli jäädyttänyt rinteen, jolloin siihen ei ole jäänyt minkäänlaista kulku-uraa.  Kun löysimme ’uran’ niin köysistö Hakomäki, Turunen, Kouhia ja Hakamäki suuntasivat ylöspäin. Liike oli rauhallista ja rinteen jyrkkyys ja lumettomuus vielä hidasti ennestään vauhtia. Päästyämme vajaaseen 5300 m oli jääraudat pakko laittaa kenkiin, sillä kengät eivät enää pitäneet kivijäässä. Matka jatkui ja kipinät lensivät raudoista. 5388 metrin kohdalla emme enää olleet varmoja missä reitti meni. Hetken aikaa sitä haeskelimme. Sitten Harry ehdotti, että hän kiipeää ylemmäksi kohtaan mihin saataisiin jääruuvi kiinni ja siihen köysi kiinni ja nousukahvoilla ylös. Samalla kävi selväksi, että aika ei tulisi enää riittämään huiputuksen. Mietintätauko – tulimme siihen tulokseen, että muutama sata metriä lisää ei tee meistä yhtään sen onnellisempaa. Myöskin riskit olivat jo sitä luokkaa, että pappikin on muinoin vihkipuheessaan antanut minulle kotona tärkeämpää tekemistä. Yhteistuumin käännyimme takaisin, majalle nukkumaan.

Pakko on myöntää, että henkilökohtaisesti kiipeilyt ovat menneet kohdaltani niin surkeasti kuin vain voivat mennä – aina ei voi onnistua. Koko ryhmän kohdalta olen todella onnellinen, että jokainen on päässyt maistamaan vuorikiipeilyn lumoa jo kovissa korkeuksissa ja bonuksena nuorisoketjun onnistunut Cotopaxin ’summit’ ja lähelle myös Chimbolla. Muutoin matka tiimin kanssa on ollut jo tähän mennessä 110 %:sti onnistunut. Jokainen on varmasti saanut suuria elämyksiä ja uusia ulottuvuuksia ihmissuhteiden hoidossa. Maailmaa on parannettu paljon vaikka ei siinä meidän kohdalla ole enää paljoakaan korjaamista =0)

Tänään olemme siis tulleet viidakkoon 4 tuntia kanootilla ajaen. Jo yön tullessa menimme viidakkoon Fenix-lamput otsalla (ovat muuten huippuhyvät valotehon ja energian kulutuksen suhteen) katselemaan mitä viidakko sisältää; suuria hämähäkkejä, sirkkoja yms ötököitä sekä paljon melua. Myös joella bongasimme useamman kaimaanin kiiltävine silmineen.

Retkikunnalla kaikki hyvin ja Leenalle tiedoksi; olen pitänyt pojista hyvää huolta =0)

Refugion maja - toinen päivä

Kirjoittanut Ilari.

Eilen iltapäivällä alkoi hienosti aurinko paistaa ja päätimme lähteä jäälle kiipeämään. Kokemuksena sekin oli aivan loistava, koska harvemmin Suomessa pääsee vetämään yhtä pitkiä siivuja. Palasimme takaisin ennen auringonlaskua. Pyrin pitämän vauhtini hiljaisena, ettei alkaisi puuskutus. Kuitenkin majalle päästyämme huomasin, että voimat olivat aivan finaalissa – mitäs nyt?

Illalla tehtiin ruokaa ja jo siinä huomasin, ettei jalka oikein noussut eikä ruokakaan maistunut. Menin nukkumaan klo 20 maissa. Puolen yön aikaan heräsin ja tunsin päänsärkyä ja keuhkoista kuului nestemäistä ritinää. Tunne oli, ettei meinaa saada happea. Istuminen helpotti hapetusta. Ensin epäilin, että johtuisiko se ritinä yskästä, mutta kun ei sitäkään ollut pahemmin. Makuulle taas mennessä alkoi aikamoinen ahdistus rinnassa ja ritinä jatkui, leposyke 110 luokkaa – olin saanut vuoristotaudin. Voi helvetti!! Sitten yö olikin pahin mitä olen ikinä kokenut, ei meinannut uskaltaa nukahtaa ettei hukkuisi omiin nesteisiin. Kuitenkin väkisin nukahti ja heräsi siihen ettei saa happea. Voin sanoa että kyllä pelotti. Lääkettä otin heti yöllä, mutta en huomannut sen yhtään helpottavan.
Vuoristotauti on lyhykäisyydessään sitä, että vakavimmillaan se päätyy hengenvaaralliseen keuhko- tai aivoödeemaan. Minulla ilmeisesti vain keuhkoihin kun pystyy vielä tätä kirjoittamaan. Keuhkoödeemassa nestettä kertyy keuhkoihin elimistön kärsimän hapenpuutteen seurauksena. Uusiin korkeuksiin mennessä keuhkovaltimopaine lisääntyy ja aiheuttaa kudosnesteen vuotamista keuhkorakkuloihin ja siitä syystä keuhkoni ritisee tai rohisee.

Nyt ei ole muuta mahdollisuutta, kun meikäläinen lähtee Quitoon parantamaan tilaansa ja muu porukka suuntaa kohti Cotopaxia. Meinaa itku tulla! 6 vrk on aikaa parantua ja sitten meno Chimboratzolle ja katsotaan pääsenkö sinne vielä mukaan, vaikka perusleiriin, mikä on 5000 metrissä. Nyt toivon, että muut pääsevät Cotopaxin huipulle ja nauttivat täysin sydämin maisemista ja huiputuksen tunteesta.

Muutoin retkikunnalla kaikki hyvin!