Refugion maja - ensimmäinen päivä

Kirjoittanut Ilari.

Kirjoitan tätä päiväkirjaa nyt maanantaina 11.10.2010 kello 10.30 Cayambe-vuoren rinteellä Refugion majalla 4600 metrissä.

Viikko ollaan nyt elelty Ecuadorin maaperällä. Maanantaina 4.10. Helsinki-Vantaalta lähdön jälkeen matkustimme määränpäähän Quitoon noin 26 tuntia josta lentoaikaa noin 20 tuntia. Jalat oli turvotuksesta melkoiset tukit – olisi ollut lentosukilla käyttöä!

3 päivää vietimme Quitossa – Ecuadorin pääkaupungissa aklimatisoitumassa. Kaupunki sijaitsee vajaan 2900 metrin korkeudessa ja on näin loistava paikka tähän touhuun. Päivien aikana tietysti tutustuimme kaupunkiin ja siitä on kaksi mielenyhtymää. Kaupunkiympäristö on kuin identtinen Libanonin Beirutista tosin siistimpänä versiona. Toinen seikka; valtaväestö on intiaaneja ja heidän keskimitta jää varmasti alle 150 cm – pygmigeeni? Kolmantena Quito-päivänä kävimme Pachoan luononpuistossa hakemassa korkeutta. Vajaassa 7 tunnissa pääsimme 3800 metriin ja kaikilla vointi hyvä – jalat vain menivät ihan hapoille alastullessa.

9.10.2010 lähdimme kohti Cayambe-vuorta (5790 m). Matkanvarrella kävimme päiväntasaajalla ja siitä Cabanas de napoles hostelliin missä tuli retken aikana poikkeuksellisesti lämmintä vettä suihkusta – mikä ihana fiilis! Tämä paikka oli myös päätepiste poikkitieteelliselle tutkimukselle; päiväntasaajan eteläpuolella vesi kiertää pöntössa myötäpäivään, päiväntasaajalla ’uppoaa’ suoraan ilman kierretä ja pohjoispuolella vastapäivään. Triviaali tieto tämäkin…

10.10.2010 lähdimme puolenpäivän aikaan tänne Cayamben rinteelle. Kuljetus oli avolava maasturi. Kamat lavalle niin kuin ukotkin. Matka meni hienosti vaikka ei se varman ollut aivan turvallisimmasta päästä. Kuski oli taitava – ja pitikin olla sillä ei nämä kinttupolut ole edes meidän vaatimaa mökkitietä ja ’tiet’ ovat hyvin ilmavia.
Tuuli oli kova ja mittasimme Jannen tuulimittarilla rinteessä 23 m/s puuskia joten fööniä ei täällä tarvita. Ruokaa ja juomaa nassuun ja yöpuulle ja odotukset seuraavan päivän nousuun jäätikölle missä päästään aklimatisoitumisen yhteydessä treenaamaan jääkiipeilyä ja ylipäätään varusteisiin, joilla ei ole ollut niihin aikaisempaa kokemusta. Yön aikana porukassa lievää päänsärkyä ja hapettomuuden tunnetta, mutta ei mitään vakavaa. Ilmeisesti suuremmaksi ongelmaksi muodostui unettomuus johtuen korkeasta ilmanalasta.

11.10.2010 aamu ei valjennut – ei millään. Tuuli sama tai jopa hitusen kovempi, lunta/jäätä/hiekkaa vaakatasossa, mutta onneksi majan lämpötila ei ollut pudonnut alle 0:llaan vaan oli plussalla 4 astetta. Aamurutiinina vettä ja jotakin haukattavaa jos maistuu ja pakkohan se on maistua vaikka ei mieli tekisikään. Se on yksi ongelma täällä korkeammalla, ruoka ei aina meinaa mennä alas.

Tilanne ei ole nyt aivan optimaalinen, mutta tässä odotellaan parempaa keliä. Minä luen Nukarin Sirkan omaa elämänkertaa ja muut joko nukkuu, lukee tai tappaa muuten aikaa koiranleukailemalla.

Kiitoksia jo kaikille ystäville ja tutuille jotka ovat laittaneet kannustavia viestejä – niitä on täällä kiva lukea! Kovasti terveisiä sinne kotiin ihanalle vaimolle Jaanalle ja Samu-poitsulle sekä iskän omalle tytölle Lotalle Hämeenlinnaan.
Lukijoille myös sorget,  jos teksti ei ole aivan johdonmukainen tai lauseiden rakennus ei ole niin kuin suomenopettaja Lyceolla opetti – näissä korkeuksissa kun tuo pannu tuppaa olemaan jo aika kohmeessa.

Retkikunnalla kaikki hyvin!

12 tunnin patikkareissu

Kirjoittanut Ilari.

Nyt on sitten tehty porukalla kenraaliharjoitus tulevaa raskasta kiipeilyä ajatellen – 12 tunnin patikkareissu Hämeenlinnan ja Turengin välimaastossa. Tosin joiltakin se jäi kesken. Varpaat teipattu ja matkaan lähdettin Jannen kotikulmilta klo 02.00 mukavassa vesisateessa lamput otsilla kiiluen. Reitin suunnittelijaksi saimme Repan jolla on iästä huolimatta huippukunto ja vuosien kokemus suunnistamisesta. Matka alkoi joutuisasti ja Juho otettiin matkanvarrelta mukaan – vielä tyynyn kuva poskessa.

Ensimmäiset 1-2 tuntia tuntui Osprey-rinkan kantaminen oudokseltaan hankalalta, mutta kun paikat lämpenivät niin jo alkoi Lyyti kirjoittamaan. Kolmen tunnin jälkeen alkoi varpaissa tuntumaan pientä kolotusta, mutta en siihen sen enempää kiinittänyt huomiota, koska niinhän se aina on että kävelyssä jalat hiukan hiertyy ja vääntyy. Mukava oli kävellä ja juttujen lomassa kuunella ‘poikien tarinoita’. Niistä ei kyllä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville – sen verran yhdensuuntaisia ne olivat – mutta pirun hauskoja. 5 tuntia olimme kävelleet ja kun Arska kävi tekemässä salaisen agenttityön (kesytti karhua metsikössä) tunsin melkoista poltetta pikkuvarpaissa. En alkanut siinä vielä riisumaan kenkiä, koska kesytys kesti liian lyhyen ajan ja matka jatkui – päätin tehdä jalkaterätarkistuksen vasta puolenvälin krouvissa, eli 6 tunnin jälkeen 20 min. ruokatauolla. Liikuimme jo silloin Turengin harjumaastoissa ja kateellisena ajattelin, että kyllä joillakin on komeat lenkkeilymaastot hyvin hoidetuilla poluilla. Mäkien kulkeminen alkoi jo olla aika vaikeaa koska kipu oli sen verran voimakasta. Ruokatauolla sitten kenkien riisuminen ja mitä sieltä pilkottikaan, kaksi ISOA rakkoa ympäri pikkuvarpaiden heti teippirajasta varpaanpäätä kohti. Olivat kuin mansikat tikunnenässä. Olinpa tehnyt alokasmaisen virheen! Teipannut varpaat ympäri niin että viimeinen nivelväli jäi paljaaksi. Tämä teippaustapa suorastaan kutsui rakot varpaisiin! Ei muuta kun Juho lainaamalla voiveitsellä saatiin rakot puhkaistua. Sitten sukat ja kengät jalkaan – tämä ei sitten enää käynytkään käden käänteessä. Olin siirtynyt mukavuusalueeni ulkopuolelle, koska tilanne ei ollut enää missään nimessä optimaalinen. Leivät suuhun (nekin olivat Jannelta koska omat murkinat olivat lähdössä yön pimeydessä huomaamatta tipahtaneet autoni alle) ja baanalle. Tunnin kärvistelin rakkojen kanssa ja tulin siihen tulokseen, ettei taida olla järkevää jatkaa patikointia vaikka hammasta purren se olisikin mahdollista. Tulehdusriski on sen verran suuri ja kun ollaan näin lähellä h-hetkeä niin vihelsin omalta osaltani pelin poikki. Harmitti vietävästi! Sitten ei auttanut muuta kuin soittaa ystävälleni Tompalle aamuvarhaisella ja kyselin että onko rähmät vielä otettu pois silmistä – saako rampa kyydin Hämeenlinnaan. Muut jatkoivat matkan loppuun asti ansiokkaasti. Kenelläkään ei kunto pettänyt, eikä ollut ilmeisen lähelläkään ja tämä on hyvä asia. Varusteissa pitänee tehdä vielä joitakin tarkistuksia. Loppukädessä treeni oli hyvin opettavainen ja näin kokonaisuudessaan pelkkää plussaa. Frustraationi johtui enemmän sosiaalisesta paineesta, kun siitä että mikä oli järkevintä tehdä. Tämä on juuri se asia mitä olen niin itselleni kuin muillekin ‘toitottanut’ – jos vuorella alkaa tulla liikaa oireita, pitää olla miestä sanomaan se ja sen mukaan tehdään muutoksia suunnitelmissa. Helpompi on mies viedä alas omin jaloin kun pussissa. Toiseksi, jalkaterien suojaaminen pitänee ottaa vielä uudestaan mietinnän alle. Osa käytti patikalla rasvaa jalkaterissä ja se oli hyvin viisas teko, mutta todennäköisesti se ei sitten onnistu enää korkealla. Raajojen perifeerinen verenkierto kun tuppaa menemään äärimmäisen heikoksi ylhäällä ja jos jalkaterät ovat kosteat on niiden paleltuminen enemmän kuin todennäköistä. Sukat myös syyniin – mitkä olisivat ohuet mutta lämmittävät? Kolmantena seikkana Repan sanoin: ”Ei taida moni Hämeenlinnalainen tietää, että meillä kulkee harjujen muodostelmissa todella hieno patikkapolku Janakkalan Turenkiin ja siitä vielä eteenkin päin!” Asia on juuri näin, suosittelen luonnossa liikkujille! Nyt vain jalat kuntoon ja ajatukset jo kohti 4. päivää. Retkunnalla kaikki hyvin!

Kiipeilyhaave käymässä toteen

Kirjoittanut Ilari.

Monien vuosien vuorikiipeilyhaave on käymässä toteen ja superbonuksena vielä matka tuntemattomaan viidakkoon paikallisen eräoppaan kanssa – saa nähdä miten tässä käy. Joudutaanko kaimaanien ruuaksi vai sissien sopankeittäjiksi.

Kun elämä alkaa kääntymään ehtoopuolelle, alkaa väkisinkin miettimään mitä olisi pitänyt elämän aikana tehdä ja mihin on vielä tässä vaiheessa kykenevä. Terveys kun alkaa vääjäämättä näyttämään ontumisen merkkejä niin viimeistään silloin pitää toimia (jos ylipäätään haluaa toimia).

Onneksi elämäni saralla olen saanut ympärilleni aivan ensiluokkaisia ystäviä, joilla myös palaa sydämessä seikkailun kipinä ja samalla tahto kokeilla omia fyysisiä ja henkisiä rajoja ääriolosuhteissa. Nämä kunnon miehet on rakennettu kovalla henkisellä kapasiteetilla, älyttömällä fyysisellä sitkeydellä, poikamaisella kujeilulla ja viisaudella kaihtaa liian kovia riskejä.

Muutaman kerran olen sekunnin kaksi miettinyt, että mihin olen oikein ystäviäni viemässä – mutta onneksi – kaikkihan tätä juuri haluavat! Toivon, että itse kukin on ollut ahkera tossujen kuluttuja, ettei matka vain jäisi rinteen puoleen väliin sen takia…. vaikka loppujen lopuksi TAHTO on se mikä vien miehen huipuille.