Viimeiset kokemukset Mont Blancilta

Kirjoittanut Jarmo.

Perjantaina 20.9. varhain aamulla oli sitten lähtö ratkaisevaan yritykseen. Ensin junalla La Fayet´iin ja sieltä Mont Blanc Tramway- vuoristojunalla Nid d´Aigle´en. Alkumatka olikin jo tuttua Téte Roussen majalle saakka. Nousua oli noin 800 metriä ja reitti oli helpohko, joten siinä ei mitään vaikeuksia.

Téte Roussella sitten valjaat päälle, cramponit jalkaan ja sauvat käteen. Edessä oli jyrkältä näyttävä Gouterin rinne, jonka yläpäässä noin 3800 metrin korkeudessa odotti futuristisen näköinen yöpymispaikkamme Gouterin-maja. Tämä rinne kuvataan alan julkaisuissa "perusnousuksi". Sitä se varmaan monelle onkin. Itselleni se oli kuitenkin pikemminkin "vaativa". Virheitä ei voinut tehdä. Moni oli tehnyt ja maksanut sen hengellään. Siitä oli osoituksena kiviin kiinnitettyjä laattoja pitkin matkaa. Vaarallisimmalta kohdalta tuntui Grand Culuoir. Se oli kuru, jota pitkin ylhäältä syöksyi alas eri kokoisia kiviä todella kovaa vauhtia. Tämä 40-50 metrin matka piti tehdä todella ripeästi ja toivoa parasta kavereiden yrittäessä varoittaa kohti tulevista kivistä. Kurusta selvittyämme rinne oli kivistä ja lumista jyrkännettä. Se taittui kuitenkin yllättävän sujuvasti kunhan oikea rytmi oli löytynyt. Tätä rytmin ja oikean vauhdin löytymistä oppaamme Harry painotti useaan otteeseen. Näin juuri onkin, koska monet vähän kokemusta omaavat kiipeilijät - kuten minäkin - reuhtovat ja hätäilevät aivan turhaan ja kuluttvat näin kallisarvoista energiaa.

Ruokailun jälkeen jäi majalla teoriassa noin viisi tuntia aikaa nukkua ja palautua. Käytännön uni jäi minulla maksimissaan pariin tuntiin. Kroppa kävi ylikierroksilla ja uni ei tahtonut millään tulla. Samun tehdessä herätyksen lauantaina 21.9 noin klo 02.15 olo tuntui kuitenkin hyvältä. Ei muuta kuin vaatteet ja varusteet päälle ja aamupalan jälkeen  Ilarin, Samun ja Harryn kanssa matkaan otsalamppjen valossa yhdessä kymmenien muiden kiipeilijöiden kanssa. Kovana urheilumiehenä Samu lähti etenemään vaudilla. Harryn ja Ilarin kanssa jatkoimme hitaammin. Oikea rytmi ja vauhti löytyivät ja kaikki tuntui menevän hyvin ensimmäiset 600 -700 metriä vaadittavasta noin 1000 metrin noususta. Sitten noin 3 tunnin etenemisen jälkeen tuli vastaan "seinä", jalat eivät vain jaksaneet toimia, vaikka pää niitä vielä käski. Lisäksi pahoinvointi oli kasvanut lähes sietämättömäksi. Koska takaisin viimeiselle junalle oli päästävä omin jaloin noin 1500 metrin laskeutuminen ja oma terveys on kuitenin tärkeää, oli päätös lopettamisesta pakko tehdä. Onnen toivotukset Ilarille ja Harrylle ja hidas eteneminen takaisin Gouterin majalla alkoi. Mieliala ei todellakaan ollut korkealla, tavoite oli ollut niin lähellä!

Paluumatkan Gouterilta junalle teimme sitten yhdessä Ilarin ja Harryn kanssa. Se oli tuskainen. Ratkaisuni kääntyä takaisin ennen huippua oli kuitenkin oikea. En olisi selvinnyt Gouterin rinteestä, jos olisin yrittänyt vielä jatkaa. Nyt voimat vielä riittivät suhteellisen turvalliseen laskeutumiseen. Takaisin majoituksessa olimme kramppaavin jaloin noin 20.00. Sauna tuntui kaikkien kokemusten jälkeen todella hyvältä!

Sitten hieman havaintoja ja analysointia. Kaikki varusteet toimivat erinomaisesti. Tärkeimmät ovat mielestäni jalkineet, jos niiden kanssa on ongelmia koko juttu on pilalla. Hyvät käsineet, päähine ja tuulenpitävät vaateet ovat tietysti myös olennaisia, koska ylhäällä tulee aina ja kylmästi. Reppuun mukaan vain olennainen, koska jokainen gramma alkaa tuntua, kun takki alkaa ns. tyhjentyä. Hyvä fyysinen kunto on itsestään selvyys. Kuitenkin loppuvaiheessa henkinen kantti ratkaisee, miten pitkälle kykenee venymään, kun joka paikkaa särkee, on paha olo ja vielä kylmäkin. Lisäksi joko sinun itsesi tai jonkun kokeneemman kiipeilijän on pystyttävä tekemään ratkaisu jatkaakko vai lähteäkkö takaisin, kun tavoite on ja käden ulottuvilla. Siitä päätöksestä voi riippua oma/kavereiden terveys tai jopa henki.

Kaikkine fyysisine ja henkisine haasteineen matka oli todella erinomainen. Vielä kerran suuret kiitokset kaikkia meitä tukeneille tahoille ja ryhmämme jäsenille - olette todella mahtavia kavereita!

Chamonix ja Mont-Blanc tunnelmia

Kirjoittanut Jarmo.

Oheisena muutamia omia tunnelmia kiipeilymatkaltamme Mont- Blancille. Kuvia ja tunelmia kannattaa käydä katsomassa myös Facebookista sekä ryhmän että yksittäisten jäsenten päiväkirjoista.

Ensimmäisen varsinaisen tuntuman fyysiseen toimintaan vuoristoss saimme aklimatisointinousulla sunnuntaian 15.9. Brevéntille 2000 metristä noin 2500 metriin. Nousu oli fyysisesti kaikille helppo, mutta osoitti selvästi, että ruumiillinen rasitus jo noissa korkeuksissa on selvästi suurempi kuin merepinnan tasolla. Samalla kävi ilmi hitaasti kiiruhtamisen periaate, joka on vuoristossa tämän kaltaisen harrastelijan syytä muistaa.

Maanantaina 16.9. vaikeusaste nousi sekä henkisesti että fyysisesti, kun siirryimme L´Aquille du Midille 3842 metrin korkeuteen tarkoituksena siirtyä sieltä alkumatkaltaan noin puoli metriä leveää harjannetta pitkin jäätikölle varusteita testaamaan ja akklimatisoitumaan. Pudotus harjanteen molemmin puolin oli satoja metrejä. Suoritusta vaikeutti lumisade ja kova tuuli. Jouduin/pääsin esimmäiseksi viimeiseen neljän miehen köysistöön, jota opasti oppaamme Harry. Harjanteelle johtavan portin aukaisun hetkellä mieleen tuli sekunnin murto-osaksi palata takaisin - pudotukset harjanteen molemmin puolin olivat nimittäin  niin huimat. Onneksi en sitä tehnyt, sillä muuten Harry olisi joutunut lähtemään muiden perään yksin. Lähdimme sitten jo lumpyryyn hävinneiden perään kahdestaan. Tämä oli minulle hyvä ratkaisu sillä todella aiantunteva opastus oli nyt henkilökohtaista. Voin vain todeta, että tuskin koskaan olen keskittynyt kävelyyn ja jokaiseen askeleeseen niin intensiivisesti. Adrenaliinia oli veressä sen verran huimasti, että mitään varsinaista lamaannuttavaa pelkoa ei ehtinyt tuntea. Näkyvyys huononi ikävä kyllä niin nopeasti, että  matka oli keskeytettävä tunnin kuluttua turvallisuussyistä. Mahtava kokemus, jossa oppi voittamaan itsensä!

Seuravana päivänä kävin trekkailemassa noin 12 kilometrin reitin majapaikkamme yläpuolella ja tutustumassa d´Argentieren jäätikköön, joka oli kieltämättä mahtava ilmestys loppupäästään 2300 metrin korkeudessa. Nousu ja lasku kertyi reilu 900 metriä. Varsinkin takaisin tulo laskettelurinteen pohjaa oli jaloille fyysisesti rankkaa. Maisetmat ja hyvän olon tunne kyllä kompensoivat tämän lievän epämukavuuden. Ilalla taas vaihteeksi satoi rankasti vettä.

Keskiviikkona 18.9. Junaan ja La Fayetiin ja sieltä edelleen Mont Blanc "Expressillä Nid d´Aigleen 2380 metrin korkeuteen. Sieltä lähdimme sitten ylöspäin Mont Blancin reittiä Téte Roussen majalle 3187 metrin korkeuteen. Matkaan mahtui sadetta, lumisadetta ja auringonpaistetta sekä kivikkoa että lunta. Nousuvauhti oli noin 300 metriä tunnissa. Se ei tunnu eikä näytä kovin nopealta, muuta on ainakin minulle  juuri sopiva. Sama vauhti on ollut hyvä myös talvisin suksilla vuorille noustessa. Tasaisen vauhdin lisäksi kannattaa muistaa, että vältää kaikkea ylimääräistä "hötkyilyä", koska lisää heti fyysistä rasitusta ja energian kulutusta. Laskeutuminen takaisin tapahtui vauhdilla, jotta ehdimme viimeiselle junalle. Laskeutuminen itsessään onkin usein ainakin yhtä rasittavaa kuin kiipeäminen ylös. Paluu majapaikkaan tapahtui - yllätys yllätys - jälleen kaatosateessa.

Nyt torstaita 19.9. vietetään sitten valmistautuen huomiseen nousuun Gouterin majalle 3800 metrin korkeuteen Téte Roussen kautta.

Tähän mennessä matka on sujunut hyvin pl. sää,  joka on ollut surkea. Varusteet ovat toimneet hyvin ja niidenmukaan tulevan määrän on pikku hiljaa taas oppinut rajoittamaan vain tarvittavaan.

Pogostan hiihto 16.3.2013

Kirjoittanut Jarmo.

Torstaina 14.3. palasin sitten kotiin Turkista ja heti seuraavana päivänä oli edessä ajo Ilomantsiin hiihtämään lauantaina 16.3. 51 kilometriä perinteisellä tyylillä. Olosuhteet olivat mitä mainioimmat ja tunnelma esimerkiksi Finlandiaan verrattuna leppoisa. Oma suoritukseni oli mielestäni heikon ja tyydyttävän rajamailla. Kelin ja välineiden puolesta 4 tunnin alitus olisi pitänyt olla helppo juttu. Aikaa meni kuitenkin 4.23. Syy oli vain ja ainoastaan miehessä. Ensimmäisen 20 kilometrin jälkeen alkoivat nimittäin armottomat krampit jaloissa ja käsissä ja matkan teko oli yhtä tuskaa loppuun asti. Asiaa hieman tarkemmin pohdittuani syy oli todennäköisesti liian lyhyt palautuminen Turkin matkasta ja ennen kaikkea siellä tapahtunut runsas nestehukka, jota en ollut tarpeeksi huomioinut. Pakko myös myöntää, että näillä vuosilla lepoakin tarvitsee jo selvästi enemmän, kuin joskus nuoruudessa. Muutenkaan tämän talven aikana ei hiihtoon saanut entisen laista rentoutta, joka ehkä johtui 3 vuoden tauosta, mutta ensi talvena uusiksi uudella innolla.

Hiihtoretki Turkkiin 4.-14.3.

Kirjoittanut Jarmo.

Terve kaikki.

Tässä on nyt vihdoin muutamia kokemuksia Turkista.

Heti jäätikkökurssin jälkeisenä maanantaina oli sitten lähtö Itä-Turkkiin ski-touring matkalle. Ski-touring on yhdistelmä hiihtovaellusta, trekkingiä, vuorikiipeilyä ja vapaalaskettelua. Toiminalle saattaa olla joku hienompikin virallinen määritelmä, mutta mielestäni nuo kuvaavat aktiviteettia parhaiten. Kunkin taidoista, harrastuksista ja ambitioista riippuen osa-alueita voi painottaa omalla tavallaan. Nyt tehty matka oli sieltä helpommasta päästä, koska rinteet olivat maksimijyrkkyydeltään 30–40 astetta ja näin vielä suksilla hyvinkin noustavissa. Korkeudet vaihtelivat 2000 – 3500 metrin välillä ja nousut päivittäin 700 – 1300 metriin.

yleiskuva   tukikohta

Tukikohtana toimi Vanin kaupunki, josta itään päin lranin rajalle löytyy lukemattomia mahdollisuuksia kiivetä ja laskea. Maisemat ovat todella mahtavia. Talviaikaan vuorilla ei myöskään ihmisiä tapaa, hiihtäminen kun ei kuulu turkkilaisten ykkösharrastuksiin. Ainoat elolliset olennot olivat kotkat, jänikset, ketut ja villikoirat. Viimeksi mainittuja oli todella syytä välttää. Alueella oli yksi pieni hiihtokeskus, jossa meno rinteessä oli lievästi sanottuna hölmöläisen hommaa, koska niin taito kuin älykin puuttui valtaosalla laskijoista. Säiden puolesta matka onnistui hyvin, aurinko paistoi jo vähän liiankin kuumasti. Tuuli oli olematonta paitsi muutamalla harjanteella ja huipuilla, jossa sitten oli pakko lisätä vaatetusta paidan päälle.

kiipemist   huipulla

Päivä alkoi yleensä ajomatkalla johonkin kurdikylään, jossa ”nahkat” suksiin kiinni, varustuksen tarkastukset vielä kerran, maaston arviointi lumivyöryriskin takia ja sitten menoksi. Kylien tenavat ja vähän vanhemmatkin ihmettelivät joukolla silmät pyöreinä vapaaehtoisesti vuorille talvella pyrkiviä ulkomaalaisia. Turvavarustuksiin kuuluivat jokaisella hiihtäjällä lumivyörylähetin-vastaanotin, lapio, sondi ja tietysti ensiapuvälineet. Etsintärutiinit kerrattiin ja harjoiteltiin ensimmäisenä päivänä. Nousunopeus olisi normaalisti ollut noin 5 metriä minuutissa, mutta nyt se oli usein hitaampi johtuen uudesta ryhmän jäsenestä. Muutenkin matka oli tällä kertaa enempi rentoa tekemistä kuin raakaa suorittamista. Ryhmään kuuluivat Itävallan ja Belgian puolustusasiamiehet puolisoineen, näiden unkarilainen tuttu ja allekirjoittanut. Sekä itävaltalaiset että belgialaiset olivat kokeneita kiipeilijöitä ja laskettelijoita joiden kanssa olin jo Araratilla pari vuotta sitten. Itävaltalainen on kiivennyt Everestit ja muuta hieman haastavammat paikat ja kouluttanut erikoisjoukkovuosiensa aikana myös alppioppaita. Suuren vaikutuksen minuun on tehnyt, hänen kiipeily- ja laskettelutaitojensa lisäksi, kykynsä arvioida rinteitä, lunta ja lumivyöryriskiä. Matkalla tehtiin riskipaikalla tarvittaessa analyysi eri lumikerroksista, joita löytyy yllättävän paljon, vaikka asiaa tuntemattomalle ne eivät juuri näy.

tauko   laskijoita

Nousun aikana pulssini pysyi yleensä 110–140 välillä ollen sitten alaspäin tullessa yleensä korkeampi. Tähän oli syynä lumen paksuus, rinteen jyrkkyys, jännitys ja varsinkin parina ensimmäisenä päivänä tekniikan hakeminen. Itse asiassa ylösmeno on mielestäni paljon hauskempaa, kun voi ihailla maisemia ja olla halutessaan vaan itsensä kanssa kahdestaan. Niissä korkeuksissa, joissa liikuimme, ei tullut vielä fyysisiä ongelmia. Oikeastaan ainoat vammat – nekin lähinnä henkiselle puolella – tulivat parin kunnon lipan jälkeen. Vaikka 30–40 asteen rinne ei äkkiseltään tunnu jyrkältä, on se kyllä sitä kun paikanpäällä alkaa mennä alas. Mustan rinteen vaatimukset täyttyivät moneen kertaan. Jäisenä rinne on myös hyvin kova, kun siihen tutustui nuo pari kertaa lähemmin.

Jarmo   jlki

Kaiken kaikkiaan onnistunut matka ja Itä-Turkkia voi suositella niille, jotka haluavat vuorille joilla tungosta ei ole talvella eikä juuri kesälläkään. Poikkeuksena ehkä Ararat kesällä. Matkat, majoittuminen ja eläminen ovat myös edullisia. Varsinkin majoittumiseen löytyy halpoja ja todella eksoottisia vaihtoehtoja.

Välitavoite saavutettu

Kirjoittanut Jarmo.

Lauantaina 23.2. tuli sitten tarvotttua 40. juhlavuoden Finlandia. Lähtöerä oli kolmen vuoden tauosta johtuen viimeinen ja varsinaisesta hiihtämisestä ei oikein voinut puhua. Siitä pitivät huolen noin 3000 minua ennen lähtenyttä sauvojaa ja todella huonoon kuntoon mennyt latu. 20 ensimmäisen kilometrin taittamiseen meni reilut kaksi tuntia ja ohitteluun niin paljon energiaa, että loppu vaihtuikin retkihiihdoksi ja aika yli viideksi tunniksi. Entisistä 3-4 tunnin savutuksista ei puhettakaan... Yhtä kaikki - tulihan tehtyä ja kuntokin tuntuu ihan hyvältä. Seuraavana on jäätikkökurssin jälkeen sitten 4.-14.3. kiipeilyä ja suksihommia Itä-Turkin vuorilla Van-järven ympäristössä. Sen jälkeen sitten heti Pogaostan 50 km:n perinteinen. Saa nähdä miten äijän käy. Siitä sitten myöhemmin. Hyvää kevään(?) alkua kaikille.