Mont Blanc, huiputuskeikka

Kirjoittanut Manu.

Lauantai 21.9

Heräsimme kolmen aikaan saattamaan huiputtamaan lähtevät kaverit matkaan. Samu, Ilari, Jarmo ja Harry lähtivät painamaan mäkeä ylös yön selkään. Loppuyö kului Gouterin rinteen alasmenoa suunnitellen. Muodostaisimme köysistön, jolla saattaisimme porukan alas turvallisesti. Kuuden tienoilla herättelimme loppuporukkaa aamupalalle ja valmistautumaan laskuun.

Keli oli kohdallaan, kun aloitimme laskun Tete Rousselle. Laskeutuminen sujui mukavasti ja turvallisesti. Heti huomasi, että kun oppii luottamaan varusteisiin, tulee paljon varmuutta toimiin.

Teltta kasaan ja melkein juosten Tete Rousselta alas :D siinä ei paljon polkua käytetty, oiottiin aina, kun oli mahdollisuus. Samu lyöttäytyi remmiin koko porukan kovimpana kaverina Tete Rousselta.

Paukut olivat loppu, kauhee jano ja nälkä. Pesullahan emme Juhon kanssa olleet käyneet moneen päivään.

Pääsimme La Fayettiin junalla mukavasti ja istuimme kahvilaan Juhon ja Samun kanssa. Emme jaksaneet odotella junaa, vaan otimme taksin mökille. Mökillä meitä odotti shampanjapullo ja ruokaa! Sekin oli ihan sanoinkuvailematon tunne! Kunnon ruokaa ja juomaa! Pelkkä ruuan tuoksu toi jo hymyn kasvoille. Saati sitten, kun pääsi suihkuun ja saunaan! Täytyy käydä ääriolosuhteissa oppiakseen arvostamaan sitä mitä on.

Kiitokset illan isännille ruuista ja saunan lämmityksestä!

Perjantai 20.9

Kasin aikaan lähdimme kiipeämään kohti huippua. Sää oli kirkas, mutta kylmä tuuli puhalsi harjanteilla. Ensimmäinen nousu oli pitkä ja raskas. Se otti meistä luulot pois. Saavutimme ekan harjanteen noin puolessatoista tunnissa. Aurinko paistoi mukavasti ja lämmitti hieman jo jäätyneitä varpaita. Edessä avautui tasanne, jonka toisella puolella näkyi Falloksen maja ja Mont Blancin huippu. Falloksen loisteliaalla majalla kävimme tutustumassa majoituksen saniteettitiloihin. Tilojen siisteydessä olisi terveystarkastajalla varmasti sanomista, mutta lienee olla homma niin, että ei taida ko.inspektorin kunto riittää tarkastuskäynnille. Hajuhaitat tiloissa oli kuitenkin jatkuvalla pakkasilmalla, joka puhalsi mukavasti istuimen reiästä.

Jouduimme odottelemaan vaikeissa tuulisissa paikoissa ja varpaidemme veri hyytyi entisestään. Jouduimme jopa miettimään keskeyttämistä varpaiden tunnottomuuden takia. Oli ihan luojan lykky, että saavuimme harjanteen auringon puolelle ja paikassa ei tuullut. Jouduimme pysähtymään ja sulatelemaan varpaitamme vartin ajan. Itselläni oli mennyt tunnottomaksi lähes kaikki varpaat molemmista jaloista. Oikean jalan ukkovarvas suli vasta puolitoista tuntia myöhemmin.

Varvasten palautumisen jälkeen jatkoimme matkaa ylös. Saavutimme seuraavaksi todella kapean harjanteen, joka oli noin 100 m pitkä. Leveyttä tällä vaarallisen näköisellä paikalla oli vain puoli metriä. Harjanteella tuuli voimakkaasti ja tuuli irroitti taas jääkiteitä rinteestä, jotka raivasivat reitin iholle. Vielä sokerina pohjalla oli muistissa tarina siitä, kun jokin aika sitten yksi kiipeilijä menetti henkensä tätä kohtaa ylittäessään horjahtamalla alas.

Konttaamalla raivasin tietä eteenpäin harjanteen ohi. Voimat rupesivat olemaan täysin loppu ja ohuen ilman tuoma päänsärky ja paha olo meinasivat saada minut luovuttamaan. Juhon innoittamana mätin suklaapatukan suuhun. Patukka ei maistunut millekään ja meinasi pyrkiä jatkuvasti takaisin pakettiinsa. Silloin, siinä tilanteessa ymmärsin asioita itsestäni. Tajusin, että olen aivan helvetinmoinen kulinaristi! Syön ruokaa maun ja siitä saatavan nautinnon vuoksi, enkä niinkään sen energiasisällön vuoksi. Mutta tunsin kehossani, kun patukan energia siirtyi suoraan lihasten käyttöön ja tuli potkua painaa ylöspäin. Läähätys oli kasvanut jo hermeettisiin svääreihin. Nojasin sauvaan ja hakkuun ottaen vähän lepoa.

Vastaan tuli yksi majalla meihin tutustunut kaveri. Hän sanoi, että enää 45 minuuttia huipulle ja jaksaa jaksaa! Siitä sain nostetua jo omiin jalkoihin valahtaneen katseeni ylös kohti huippua. Sitten se tapahtui, edessä kulkeva polku kapeni ja rupesi kaartumaan tasaiseksi, eikä enää edessä ollut uutta rinnettä. Tunne oli sanoinkuvaamaton, kun tajuaa että päämäärä alkaa olla saavutettu. Läähätys jatkui voimakkaana, mutta hakkuun ja sauvaan tukeutuneena painoin eteenpäin. Voimista oli jäjellä enää höyryt. Kun tajusin päässeemme huipulle, hyvä ettei miehen silmät alkaneet kostua!

Se oli siinä, Länsi-Euroopan korkein vuori oli valloitettu! Mont Blanc 4810 m. Olo oli huojentunut ja jotenkin huiputtamisesta sai lisää voimaa! Soittoa tulevalle vaimolleni, että se mitä tultiin tekemään, saavutettiin turvallisesti. Saimme olla Juhon kanssa huipulla kaksin. Huipulla oli hyvä sää, ei ollut kylmä, ei tuullut, aurinko paistoi. Oli aivan hiljaista, ympärillä jylhät maisemat. Aivan sanoinkuvailemattoman kaunista.

Nousu kesti noin viisi tuntia. Aloitimme laskun kahden aikaan, eväiden mussutuksen jälkeen. Tavoitteenamme oli olla vastassa loppua retkiporukkaa Gouterilla neljän aikaan. Myöhästyimme hieman aikataulusta, mutta Samu oli juuri saapunut Gouterin majalle, kun saavuimme paikalle. Jonkin aikaa myöhemmin otimme loppuporukan vastaan majalle. Heillä oli takanaan uskomaton, hatunnoston arvoinen urakka Chamonixista suoraan Gouterin majalle. Todella hieno suoritus äijiltä!

Ilta kului ruokailun, kamojen välppäyksen ja untenmaille menon merkeissä.

Torstai 19.9

Aamulla ilma oli parantunut huomattavasti edellisestä päivästä. Söimme taas elämää kevyemmän mauttoman aamiaisen, joka jätti mielet kylmiksi. Pakkasimme reput ja tarkastimme varusteemme. Lähdimme liikkeelle juuri, kun auringon ensimmäiset säteet osuivat leiriimme.

Äijät yrittivät varata meille heti aamusta majoitusta, mutta paikkoja ei ollut kuin yksi, mutta siitä huolimatta päätimme mennä paikan päälle katsomaan tilannetta. Laajennetut matkavakuutukset laitettiin voimaan äijien toimesta heti aamusta.

Gouterin rinne oli mukavassa kunnossa. Jäätynyt lumi teki reitistä helpon kulkea. Jääraudat jalassa painoimme mäkeä ylös. Aklimatisoituminen oli onnistunut hyvin, koska kiipeäminen ei tuntunut päässä pahalta ja ei joutunut läähättämään ihan lohduttomasti. Kiipeämiseen teki oman haasteensa todella voimakas pystytuuli. Tuulen mukana rinteestä irtosi jääkiteitä, mitkä raastoivat poskipäitä. Kolmen tunnin jälkeen saavutimme Gouterin vanhan majan.

Jonkin verran rypistyksestä väsyneenä jatkoimme Gouterin uudelle majalle, joka oikeastaan oli 5 tähden hotelli, telttaan verrattuna. Heitimme kamat sisälle ja rupesimme säätämään majoitusasiaa. Se ei ollutkaan simppeli homma. Paikanpitäjä kohautteli olkapäitään ja sanoi, että kipinkapin Vallotin majalle. Kyseinen maja sijaitsee noin 4500 m korkeudella. Emme asiasta liiemmin huolestuneet, ajattelin että eiköhän tämäkin asia jotenkin järjesty.

Majoitusasia järjestyi mukavasti, nukuimme Juhon kanssa samassa punkassa :D onneksi sain maksaa siitä ilosta 90 euroa.

Illalla valmistauduimme siihen, että aamulla lähdemme huiputtamaan Blancin. Kelasimme turvallisuusasiat läpi ja unten maille.

 

Keskiviikko 18.9

Yö majalla sujui mukavasti, yö oli levollinen. Huoneemme oli nimeltään Annapurna. Huoneessa oli majoittumassa joku kymmenkunta äijää.

Aamutuimaan siirryimme räntä ja lumisateen sekaan pystyttämään omaa residenssiämme. Oman haasteensa teltan pystytykseen teki kova repivä tuuli ja märkä lumisade.

Teltta saatiin pystyyn ja möyrimme sen sisään suojaan tuulelta ja aloitimme kokkailut. Toimin kokkina valmistaen elämää kevyemmästä pussiruuasta meille mauttoman aterian. naminam. Tipsinä retkeilyä harrastaville voinen kertoa, että carponara pasta suomesta ruokakaupasta ostettuna on huomattavasti parempaa, kuin urheiluliikkeen mössöt.

Tyhjällä mahalla jatkoimme ajan kuluttamista. Iltapäivä ja ilta sujui puolittain untenmailla, ajoittain suklaata mussuttaen. Osa porukasta tuli käymään Tete Roussella meininkiä, mutta joutuivat miltein heti lähtemään takasin, että ehtivät viimeiselle junalle.

Iltayöllä teimme päätökset lähteä aamulla Gouterin rinne ylös, kun saimme varmistuksen säätilan muutoksesta parempaan. Itselleni Gouterin rinne oli mörkö, joka vaivasi vaarallisuudellaan mieltä. Huomasin saman olleen Juhollakin mielessä. Kävimme yöllä suorituksen läpi ja varmistukset. Uneen vaivuimme kumpikin myrskyn keskellä.

Aamuyöllä myrsky näytti vielä kyntensä ja herätti repimällä telttaa irti lumesta. Ilma oli kylmentynyt rajusti ja telttakin oli jo viileämpi. Yhtäkkiä alkoi kuulua ukkosen jyrinää muistuttavaa ääntä. Se sai minut varuilleen ja kuuntelin tarkkaan missäpäin lunta, jäätä ja kiveä kolisee alas rinteeltä. Vaivuin takaisin uneen.

 

Tiistai 17.9

Aamulla otimme varusteet kantoon runsaan aamupalan jälkeen ja lähdimme bussilla kylille. Kylällä erkanimme muusta porukasta ja lähdimme jatkamaan matkaa Tetelle junalla Chamonixita Les Houghesiin, josta kiidimme hissillä Bellevue viereiseen mestaan, jonka nimi ei jäänyt mieleen. Hissille oli vartin matka junalta. Varsinainen isompi karbiinihissi oli jo suljettu, joten menimme seuraavalla pienemmällä hississä lähempää La Fayetia. Hissiltä oli 20 minuutin kävelymatka vuoristojunalle. 

Seuraavaa junaa täytyi odotella tunnin paikkeilla. Menimme pieneen majaan, josta saimme kunnon rasvaista peruna-juusto pataa. Juuri sitä tiesin meidän tarvitsevan. Energiaa piti saada varastoon koitosta varten.

Hyppäsimme junaan ja pääsimme pääteasemalle kolmen aikaan. Iloksemme Juho huomasi unohtaneensa aseman vessaan hanskansa.. :D voi prkl! Punnitsimme eri vaihtoehtoja, miten ongelma ratkaistaan.. mietimme, että juho ajelisi tai ajeltaisiin junalla takaisin alas hakemaan kallisarvoisia rukkasia. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että hanskat tarvittiin, mutta aikataulu saada majoitus pystyyn Tete Rousselle ennen pimeää rajoitti toimintaa. No onneksi pääsimme junakujettajan kanssa yhteisymmärrykseen ja hän soitti asemalle, oliko rukkaset tallella. Veturinkuljettaja neito sanoi tuovansa hanskat ylös seuraavalla kerralla, johon kului kuitenkin puoltoista tuntia. Päädyimme ratkaisuun, että kannamme varusteitamme ylöspäin ja Juho kääntyy ilman kamoja takaisin junalle. Juho sai rukkasensa takasin ja jatkoimme matkaa Tetelle. Matka taittui raskaasti sumun, tuulen ja sateen keskelle. Perille majalle pääsimme seiskan aikaan illalla. Päädyimme syömään aterian majalla ja samalla pimeys laskeutui. Painoimme pään tyynyyn majalla.

Maanantai 16.9

Aamulla satoi aika rankastikin vettä, mutta eihän me mistään sokerista olla ja lähdimme bussilla kohti Midin hissiä. Tuttuun tapaan nukuin taas tämänkin lyhyen bussimatkan ajan :D Niin, majoituksemme on Argentieressä, Chamonixista eteenpäin kohti Sveitsiä.. Tästä on joku 10 kilometriä Sveitsin rajalle.

Toissa päivänä ostamamme multipass-hissilippu pelasi myös tähän Midin hissiin, jonka kertalippu oli muistaakseni 45 euroa. Meikäläinen ei erityisemmin tykkää näistä kyseisistä narusta roikkuvista minibusseista, joihin meidän lisäksi ahtautui kuutisen kymmentä turistia. Nousun aikana pidin silmät kiinni ja annoin ruhon rauhassa tottua muutokseen.

Tästä onkin hyvä tarina. Viime kerralla, pari vuotta sitten, kävimme Juhon kanssa täällä, samassa kyseisessä paikassa. Päästyämme ylös perille 3800 m kävelimme perinteiseen reippaaseen tahtiin portaita ylös, ..virhe! Siitähän seurasi se, että rupesi jonkin verran huimaamaan :D istuin ihan kalpeana portailla ja koitin pysyä koossa..

Tästä viisastuneena aloitin ihan rauhallisesti, ettei tullut moisia ylilyöntejä ja homma toimi. Käytävässä puimme valjaat ja muut vehkeet päälle. Tarkoituksenamme oli totutella taasen ilmanalaan ja harjoitella lumella tekniikoita.

Sain kunnian siirtyä ulos ensimmäisenä kapeaakin kapeammalle harjanteelle. Olosuhteet olivat jäätävät! Lunta tuli taivaan täydeltä ja tuuli puuskittaisesti kovaa. Köysistössämme ole Ilari, Juho ja minä. Aurasin meille polkua harjannetta alas. Näkyvyys oli nolla ja tuulen mukana lentävät jääkiteet tuntuivat repivän naamaa. Todella tiukkaa settiä! Jatkoimme eteenpäin noin 100 metriä, jonka jälkeen vastaan tuli kiipeilijöitä, jotka kertoivat tuulen olevan noin 50 km/h. puuskissa varmaan enemmänkin.

Keskeytimme etenemisen ja lähdimme palaamaan takaisin Midin asemalle. Harjanne oli tosiaan todella kapea, ehkä alle 50 senttiä ja molemmin puolin oli tyhjää alla noin puolesta kilometristä ylöspäin.

Olo oli kuitenkin hyvä ja meitsi oli intoa täynnä! Vaikka olosuhteet olivat kovat, niin oli todella kova kokemus! Iltapäivällä päätin tehdä ison hankinnan ja ostin Milletin kunnon goretex takin!

Juhon kanssa mietimme, että siirtyisimme jo tiedustelemaan etukäteen reittiä Blancille. Suunnitelmamme olisi siirtyä Tete Roussen majalle noin 3200 m säästä huolimatta.

Myöhemmin illalla kamoja pakatessa päätimme, että emme lähde enää muun ryhmän kanssa Midille harjoittelemaan, vaan siirrymme telttamajoituksella ylöspäin. Pakattiin rinkat ja tehtiin lista tarvittavista kamoista, jotka piti vielä hankkia.

Meiltä puuttui;

-teltta

-eväät

-termospullo

-retkikeitin

-minulta gaiterssit

-sherpapipo, ettei pää palele

Unta palloon ja kohti uusia seikkailuja.

Sunnuntai 15.9

Aamu valkeni sumuisena ja kosteana. Aamupäivällä lähdimme totuttelemaan korkeammalle trekkailun merkeissä. Menimme samalla hissillä väliasemalle 2300 m, josta lähdimme trekkailemaan Le Brèventin huipulle. Matka taittui sumun ja viileän ilman seassa. Ohuempi ilma tuntui jonkin verran läähättämisenä, mutta liikuimme varsin rauhalliseen tahtiin. Tarkoitus, kun ei oo suorittaa, vaan totuttaa kehoa muutokseen. Kävimme tutkailemassa solaa, johon arvioimme eilen hyppääjän pudonneen, mutta sumu peitti paikkaa, niin että mitään ei näkynyt.

Tottakai kokeilin juosta viimeiset sata metriä huipulle, aivan armoton läähätys iski päälle! :D Mutta hyvälle meiningillä koko porukka pääsi huipuille.

Iltapäivä kului kylillä pyöriessä.

Pikkuhiljaa rupeaa varsinainen suoritus kuumottamaan, kun huomenna lähdemme tykittämään A`guille du Midille 3800 m vähän settiä!

Lauantai 14.9

Ensimmäinen aamu valkeni kaikessa komeudessaan, heti kun avasin silmät, niin verhon välistä pilkisti lumihuippuiset vuoret!

Maisemat ovat Chamonixin laaksossa henkeäsalpaavan jylhät.

Lähdimme aamupäivällä aklimatisoitumaan lähiseudulle, Blancin vastapuolen vuorille. Nousimme hissillä ensin Col du Brèventin väliasemalle 2368 m ja jatkoimme karbiinihissille Le Brèventille 2535 m. keli oli mahtava. Vastapuolella näkyi matkamme tarkoitusperä, Mont Blanc. Korkeampi ilmanala tuntui jonkin verran päässä huterana fiiliksenä, mutta rauhallisilla askelilla liikuskelu sujui moitteetta. Vietimme maisemia ihaillen ja eväitä syöden reilun tunnin verran ylhäällä.

Alastulomatkalla näimme karbiinihissistä, kun kaksi huimapäätä hyppäsi huipulta basehyppyn birdmansuitet päällä! Ihan hullunnäköistä touhua! Heidän piti hypätä pitkälle irti kalliosta ja kaartaa vielä kapeaan solaan päästäkseen pois kallion pinnasta. Näin vielä ylhäälle jääneen yhden hyppääjän. Seurailin tilannetta, että näkisin tämänkin kaverin suorituksen. Väliasemalle päästyämme näimme kaverin hyppäävän, mutta lentorata ei näyttänyt lähellekään samalle kuin toisilla kavereilla. Tämä punapukuinen kaveri putosi kuin kivi suoraan alaspäin. Varmaa tietoa emme saaneet kuinka hyppääjälle kävi, mutta heti hissihenkilökunta tarttui puhelimeen ja vain hetkeä myöhemmin helikopteri lensi paikalle, jossa oletettavasti tämä hyppääjä oli. Hyppäääjän kaverit seisoivat alhaalla hissin luona ja tuijottivat ylös samaan paikkaan kuin mekin. Laji, jossa täytyy tiedostaa, että hengenlähtö on herkässä, pienikin virhe voi olla kohtalokas.

Iltapäivä sujui Chamonixin kylään tutustuessa ja mahdollisia välinehankintoja pohdiskellessa. Illalla porukka valmista maukkaan illallisen.