Perjantai

Kirjoittanut Teemu.

Se on sitten perjantai, päivä jolloin piti lähteä kiipeämään kohti Mont Blancin huippua. Vaan enpä lähtenyt. Tuli valvottua lähes koko yö. Jännitystä ilmassa... kyllä. Mutta suurimpana kysymyksenä kuitenkin mielessä, lähteäkö vai ei.

Mietin riskejä. Niitä on, mutta kuitenkin vähän. Fyysinen kunto todennäköisesti olisi riittänyt. Olen sopeutunut hyvin korkeaan ilmanalaan ja fyysinen valmistautuminen on ollut onnistunut. Tunsin kuitenkin olevani vielä liian kokematon tuohon huikeaan suoritukseen. Kiipeilykokemusta täytyy saada lisää, jotta voi täysin luottaa omiin taitoihinsa. Suoraan sanottuna tuossa on kuitenkin riski kuolla.

Punnitsin mielessäni syitä miksi lähteä tai ei lähteä. Syitä lähdölle löytyi paljon, mutta kun niitä tarkastelin sisimmässäni, ne olivat ulkoisia, ei sisäisiä. Lopulta en löytänyt mitään sisäistä syytä lähteä. En tunne nauttivani vaarasta, fyysisestä ponnistelusta kuitenkin nautin. Nautin myös näistä jylhistä maisemista. Mutta loppupeleissä niitä voi ihastella myös turvallisesti täältä alhaalta käsin.

Olen vasta täällä ollessani työstänyt vuosi sitten saamaani aivoinfarktia. Olen fyysisesti paremmassa kunnossa nyt kuin vuosiin ja koen jollain tavalla saaneeni uuden mahdollisuuden, kun selvisin sairaskohtauksesta näin terveeksi. Haluan arvostaa tätä uutta mahdollisuuttani.

Minulla on paljon asioita, mitkä ovat tärkeitä tuolla kotisuomessa. Nyt en todellakaan tarkoita mitään mikä olisi materiaa tai vastaavaa. Ne ovat vaimoni ja lapseni. He tarvitsevat minua vielä todella paljon enkä siksi ole valmis ottamaan ehdointahdoin edes sitä pientä riskiä. Eilen illalla poikani Akusti oli puhelimessa todella itkuinen ja pelokas. Hän sanoi ”älä lähde”. Nuo sanat pyörivät syvällä sisimmässäni läpi yön. Päätös siitä että en lähde yrittämään kiipeämistä, oli erittäin vaikea. Sisälläni kuitenkin tunsin tehneeni oikean päätöksen, oikean itselleni ja perheelleni. Ja se on kaikkein tärkeintä.

Ehkä joskus, kun aika on toinen, voin olla valmis ottamaan tuon riskin ja hyppäämään todenteolla kiehtovaan kiipeilymaailmaan. Tämä kokemus kuitenkin kasvatti ja opetti suuresti ja tulen vahvempana ja ehjempänä ihmisenä takaisin kotiin

Tuntemuksia

Kirjoittanut Teemu.

Nyt on kuusi päivää oltu reissussa. Paljon on tullut koettua ja nähtyä. Reissu on jo nyt ollut huikea. Paljon tunteita herättänyt. Pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään vuorikiipeilyn olemusta. Ei voi sanoa, että syvintäolemusta, sillä itse on päässyt vain raapaisemaan pintaa siitä.

Ensimmäisinä päivinä sopeuduttiin pelkästään korkeaan ilmanalaan. Oli hiukan vaikeuksia hillitä menohaluja. Aluksi ei oikein siis malttanut, mutta hyvän opastuksen ja neuvonnnan ansiosta sitä kuitenkin malttoi. Pikkuhiljaa on menty eteenpäin. Midillä maanantaina oli sellainen paikka, että oli pakko vetäytyä harjanteelta takaisin. Tuuli ja huononäkyvyys kapealla harjanteella ei ollut ensimmäinen paikka missä otan tuntumaa ilmavaan paikkaan. Paikka olikin todella ilmava.

Eilen oltiin sitten nousemassa alkuosa reitistä mikä noustaan perjantaina, kun lähdetään ylös kohti huippua. Eilen sain sitten kokea ilmavan osuuden tästä harrastuksesta. Alkuosa reitistä oli varsin helppoa kävelyä. Hiljaa pitää mennä eteenpäin, jottei hengästy. Hiljaa meno kyllä sopii oikein hyvin omalle luonteelle. Helpon osuuden lopussa tuli hieno tunne kun endorfiinit alkoi virrata elimistöön oikein kunnolla. Pitkää monotoonista liikettä ja yksin oman pään sisällä. Hieno tunne !

Hiukan ylempänä reitin tulessa jyrkemmäksi ja ilmavammaksi endorfiinien kaveriksi tuli adrenaliini. Näin tasamaan tallaajalle ja ensikertalaiselle tuokin sai aikaan kunnon adrenaliinipaukun. Jossainvaiheessa ylösmennessä tuli mieleen, että tästä kohdasta on tultava alaskin. Ylöspäin olikin helpompi mennä. Alastullessa syke kävi yli 170 ja varmasti ei pelkästään rasituksesta vaan kyllä siinä oli aimokaupalla jännitystä mukana. Alakin kuitenkin päästiin.

Paljon on siis tunteita ja ajatuksia tullut tuolla jylhien vuorten ympäröimänä. Mutta niistä sitten lisää kun koko reissu on tehty. Nyt keskitytään mietitään tulevaa.

 

Teemu

 

Mietteitä ennen matkaa.......

Kirjoittanut Teemu.

Ensimmäinen kerta kun kirjoitan tänne. Ja tuntuu vaikealta! Eikä pelkästään tämä kirjoittaminen vaan miten tän nyt saa eteenpäin sivuille....... Eikä varmasti tulisi sinne jos ei Ilari olisi aamulla soittanut ja pyytänyt kirjoittamaan ja luvannut tulla auttamaan postaamisessa sivuille. Apua on vaan pakko osata pyytää tai ainakin osattava ottaa vastaan sitä tarjottaessa. Toivottavasti kiipeäminen ei ole yhtä vaikeaa kuin tämä.

Reilu vuosi sitten tungin itseni tähän loistavaan ryhmään mukaan. Tarvitsin itselleni tavoitteen päästä hyvään kuntoon. Kun kerran olen luonteeltani sellainen, etten oikein saa harjoiteltua ellei minulla ole jokin tarkka tavoite ja hyvä motivaatio. Mont Blanc ajatuksena tarjosi huikean haasteen ja motivaation.

Homma alkoi hyvin kunnes päästiin lokakuun 10. päivään jolloin koko projekti oli kaatua. Sain vakavan sairaskohtauksen, aivoinfarktin. Ensimmäisten päivien jälkeen olin varma ettei matka tule toteutumaan omalta osaltani, pettymys oli suuri. Fyysinen kuntoutuminen lähti kuitenkin nopeasti käyntiin ja muutaman kuukauden kuluttua toive projektin onnistumisesta heräsi. Vielä kun lääkäreiltä tuli tieto ettei aivoinfarktin uusiutumisen riski ainakaan merkittävästi lisäänny korkeassa ilmanalassa niin olin valmis haasteeseen. Ja maaliskuussa pääsin harjoittelemaan jo kunnolla kohti huippua.

Valmistauminen on ollut siis monivaiheista. On ollut ala- ja ylämäkiä. Etenkin niitä ylämäkiä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että homma on hoidossa. Fyysisen kunnon eteen ei enää voi tehdä oikeastaan mitään. Levätä, palautella ja tehdä lihashuoltoa. Uskon kuitenkin fysiikan olevan kunnossa. En ole Jenkkifudis urani jälkeen ollut koskaan näin hyvässä kunnossa. Eri asia on kuitenkin kuinka keho sopeutuu korkeaan ilman alaan. Ja kuinka psyyke tulee kestämään. Onhan minulla ”lievä” korkeanpaikan kammo. Mutta tuo psyykkeen kanssa pärjääminen ja haaste siltä osin onkin tämän reissun hienoin homma. On kiva kokeilla fyysisiä ja etenkin psyykkisiä rajoja.

Ei muuta kuin tästä eteenpäin ja toivottavasti viikon päästä ollaan kapuamassa Gouterin jyrkännettä ylöspäin kohti uskomatonta kokemusta.